Tarinat

Viimeisin trendi yritysmaailmassa tuntuu olevan tarinan kerronta. Esimerkkejä on monia: Partiolaistytön 5 myyntivinkkiä, Paljonko kerjäläinen maksoi konsultoinnista?, Kuinka piilotan reiän paidassa, Kuinka verkkosukkahousut repeävät jne.

Mainoksissa pyritään tarinan avulla tekemään yrityksen tuotteesta kilpailukykyisempi. Välillä ammutaan väärää maalia, kuten shampoo mainoksessa, jossa etsimällä etsitään 5 ongelmaa, jotka tuote korjaa.

Omalla kohdallani tarinoiden kerronnan, ja kuulemisen, merkitys painottuu yläasteelle ja lukioon.

Meillä oli sama uskonnon opettaja. Saara nimeltään. Joka kertoi tarinoita. Ja näiden tarinoiden ansiosta tylsäkin aihe, kuten kirkkohistoria, nousi sen verran mielenkiintoiseksi, että semiateistinen minä onnistuin kuitenkin keräämään uskonnon numeroksi pelkkää kymppiä kuuden vuoden ajan.

Tarinoilla on voimaa, mutta eivät ne ole mikään uusi keksintö.

Tehkää oma tarinanne, älkää maksako siitä konsultille.

Mielipiteet - jatkoa

Aiempi kirjoitus herätti sen verran hälyä kotirintamalla, että on syytä tiivistää.

Mielipiteen ilmaisussa on kolme tärkeää kohtaa: missä, mitä ja miten.

Missä: ateistina en mene hautajaisissa arvostelemaan surevien ihmisten vakaumusta.

Mitä: kerron omat syyni ateistiseen maailmankatsomukseen.

Miten: en hyökkää toisten näkemystä vastaan, vaikka itse olenkin vahvasti toista mieltä. En ehdottele, että joulupukkikin on samanlainen satuolento, joten miksi sitten ei voisi uskoa vaikka häneen?

Mielipiteet

Tämä teksti on pyörinyt mielessäni jo hetken aikaa. Aluksi ajattelin, että kirjoitan siitä, kuinka osa meidän mielipiteistämme on sellaisia, jotka ehkä sopivat saunailtaan kavereiden kanssa, mutta eivät työpaikalle. Muutama viime päivä on kuitenkin muuttanut kulmaa, jossa halua lähestyä teksiä. Mitä siis on tapahtunut?

Luen päivittäin useita blogeja, mm. Kemppistä. Eräs kommentoija heitti ilmoille ajatuksen, että eläkkeelle jääneet uskaltavat tuoda julki omat mielipiteensä, koska he ovat riippumattomia. "Väärä" mielipide ei ryöstä heiltä tulevaisuutta tai työpaikkaa.

Toinen kommentoija, jonka blogia myöskin luen, ehtikin jo ottaa esille omat ajatukseni. Olenko valmis vaihtamaan mielipidettäni työpaikan vuoksi? Mistä summasta olen valmis myymään periaatteeni? Haluanko työpaikan, joka ottaa minut, jos olen valmis luopumaan omista mielipiteistäni?

Näinhän se menee. Kun jokin asia nousee esille (ja kiertää alitajuntaa) ottaa helposti vastaan heikotkin signaalit jotka asiaan liittyvät.

Yritänpä omalta osaltani vastata esittämiini kysymyksiin:
Olenko valmis vaihtamaan mielipidettäni työpaikan vuoksi?
- Kyllä ja en. Jos mielipide perustuu väärään olettamukseen, huonoon ensivaikutelmaan tai muuhun seikkaan, joka ei ole kovin merkityksellinen, niin tottakai. Virhe on havaittu ja korjataan. Mutta ei, jos kyse on itselleni merkityksellisestä asiasta. Tästä syystä en voi hakeutua töihin sen paremmin Kokoomuksen kuin Vasemmistoliiton lähellä oleviin työpaikkoihin.

Mistä summasta olen valmis myymään periaatteeni?
- Summan tulee olla niin suuri, että voin sen jälkeen jättää työn tekemisen kokonaan taakseni, elää täysin taloudellisesti riippumattomana lopun odotettavissa olevan elinaikani ja muuttaa pois maasta. Eli halvalla en itseäni myy. 

Haluanko työpaikan, joka ottaa minut, jos olen valmis luopumaan omista mielipiteistäni?
- En halua.

Miksi tämä kaikki sitten minua niin häiritsee siinä määrin, että haluan jotakin kirjoittaa? Osin siksi, että olen huomannut mielipiteiden taas kerran muuttuneen jyrkemmiksi. Ahdasmielisyys, ihan tavallista suomalaista kohtaan, on kasvanut viime laman jälkeen. Osin siksi, että olen lapsen isä. En halua kasvattaa lastani yhteisössä, jossa erilaiset jännitteet ja osapuolten fanaattisuus sulkevat pois mahdollisuudet rauhaisaan rinnakkaiseloon. Osin siksi, että uskallan sanoa mielipiteeni ääneen, vaikka sitten menetän sillä jonkin työpaikan.

Jokaisella meillä on monia mielipiteitä, osittain keskenään ristiriitaisia, asioista joita näemme, joista luemme tai kuulemme. Osa mielipiteistä perustuu faktoihin, osa tuntemuksiin. Faktoihin perustuvat mielipiteet ovat helpommin osoitettavissa toteen, mutta ne eivät useinkaan vetoa vastaanottajan tunteisiin. Tunneperäiset mielipiteet saavat ihmiset joko mukailemaan mielipidettä tai kavahtamaan, nousemaan takajaloilleen.

Kun tarkastellaan ainoa valtakunnallisen päivälehden keskustelupalstoja, huomataan helposti, että tunnepohjaisilla argumenteilla perustellut mielipiteet saavat useimmiten aikaan pisimmät ketjut. Se, että keskustelun laatu on yhtä usein varsin heikkoa, tuntuu olevan sivuseikka.

Vapaassa maassa pitää olla oikeus vapaaseen mielipiteen ilmaisuun, mutta ala-arvoinen keskustelu ei vie asiaa mihinkään. Vaikkakaan mielipiteen arvon ei pitäisi olla riippuvainen sen esitystavasta tai muodosta, ainoastaan sisällöstä, on huomattavasti helpompaa ottaa vakavasti mielipide jossa esitetään argumentteja ja perusteita sen sijaan, että vain solvataan vastakkaisen mielipiteen omaavia ihmisiä.

Mitä sitten tulee rohkeuteen seistä sanojensa takana, joudun minäkin tälläisessa täysin julkisessa foorumissa piilottamaan todellisen itseni nimimerkin suojiin, vaikkakaan en haluaisi.

Mielikuvitus

Kun katsoin eilen (ja viikko sitten) YLE Teemalta Terry Pratchettin kertovan omasta Alzheimerin taudistaan, aloin ajatella.

Tauti, joka vie vähitellen ajatuskyvyn, muistin ja kyvyt tiedonkäsittelyyn, on julma kohtalo kenelle tahansa. Mutta onko tauti julmempi niille joiden elämä rakentuu luovan työn ympärille? Kirjailijoille, muusikoille, näyttelijöille?

Minusta tuntuu ettei näin voi olla. Kun kirjoitan näitä sanoja, minulla on käytettävissäni kaikki koskaan näkemäni, lukemani tai kokemani. Entä jos näin ei olisi? Entä jos joutuisin toimimaan 70% tiedon varassa? Tai 40%? Mitä silloin kirjoittaisin?

Miten reagoisin, jos olisin sairastunut tähän näivettävään tautiin ja joinakin hetkinä tietäisin itsekin, että tässä mennään himmein valoin?

Vaikka kirjailija toimii vahvasti mielikuvituksen puitteissa, on muurari, omalla tavallaan luova ja ammattimainen ihminen, aivan samassa tilanteessa, jos arpa osuu hänen kohdalleen.

Kun seuraan omaa, kohta kuusivuotiasta poikaani, tunnistan hänessä monin tavoin itseni. Tunnistan halun tietää asioista, oppia uutta, löytää yhteyksiä asioiden välille.

Lapset käyttävät mielikuvitustaan paljon vapaammin kuin me aikuiset. He tunnistavat, osin, faktan ja fiktion raja-aidan, mutta he osaavat ylittää sen tavalla jonka moni aikuinen on unohtanut. Useimmiten voimme kokea saman vain lukemalla, kuuntelemalla tai katsomalla. Olemmeko matkan varrella ehtineet kadottaa jotakin?

Entäs sitten? Eikös se ole elämän tarkoitus. Kasvaa aikuiseksi, hankkia työ ja kasvattaa seuraava sukupolvi?

Osa aikuiseksi kasvaneista hankkii, toisinaan varsin hyvän, elannon hyödyntämällä lapsellista mielikuvitustaan. Jotkut heistä kirjoittavat, jotkut luovat musiikkia ja osa leikkii, kuten lapset, erilaisia mielikuvitusleikkejä näyttelemällä.

En tiedä miltä Terry Pratchetistä tai hänen läheisistään tuntuu. Tiedän vain miltä itsestäni tuntuu, kun huomaan itselleni tärkeiden ihmisten vähitellen hiipuvan. Kun sanat eivät enää osu kohdalleen, kun nimet katoavat, kun kuulo heikkenee.

Mutta tiedän, että jos joskus kolikko laskeutuu minulle epäsuotuisasti, toivon, että olen ehtinyt tehdä jotain, joka jää jälkeeni.

Vaikka en sitä itse muistaisikaan.